Alunperin matkareittiä sunniteltaessa, joka oli lähinnä maat, päätimme olla menemättä Laosiin. Nyt kuitenkin jokin aika sitten päätimme ottaa Laosin yhdeksi kohteeksi.

Teimme eilen karkeaa suunnitelmaa reitistä, taas lähinnä maista, johtuen viisumikäytännöistä. Nyt se näyttää suurin piirtein tältä:

Bangkok, Thaimaa 2.1. – 15.1.08.

Koh Samui, Thaimaa 15.1. 26.1.08.

Bangkok Thaimaa, 3-5 päivää.

Kambozda (ennen kuun loppua), 2-3 viikkoa.

Thaimaa (pitää astua maahan ennen 20.2, sillä viisumi menee umpeen silloin), 1-2 viikkoa.

Laos, (maaliskuun alku), kaksi viikkoa.

Vietnam, kaksi viikkoa.

Malesia (huhtikuun alku), noin kaksi kuukautta.

Katselimme myös, että Malediivit ovat tuossa ihan vieressä! Voiskohan siellä käydä pyörähtämässä jossain välissä viikon löffimässä…

Päivittelin Google Mapsin ja Matkasuunnitelman. Kuvien prosessoinnissa menee ainakin vielä huomiseen.

Uudenvuodenaatto osoittautui melkoiseksi juhlapäiväksi Saigonissa. Hotellimme katu oli kokonaan suljettu ja muutettu esiintymispaikaksi ja ravintoloiksi. Lähipuiston lavan pop-esiintyjät keräsivät tuhansia katsojia, kävelyteillä tungeksi jalankulkijoita ja kaduilla moottoripyörien suma oli uskomaton. Monenmoiset valokoristeet vilkkuivat ja melu huumasi korvia. Ihan kuin olisimme olleet suurkaupungissa 😉

Aattoillan kunniaksi etsimme hieman tavallista fiinimmän ravintolan, jossa oli erikoismenu päivän kunniaksi. Ruokailumme alkoi, talon tarjoaman alkudrinkin jälkeen, haineväkeitolla, josta jatkoimme friteerattujen nyyttien kautta (emme enää muistaneet, mitä listassa siinä kohdalla oli ollut) hummeriin. Hummerin jälkeen saapui paahdettu kalkkuna perunapyöryköiden kera. Jälkiruoaksi tarjotut banaanit liekitettiin pöytämme vieressä. Tämän kaiken huuhdoimme alas kuohuviinillä; olo aterian jälkeen oli hyvinsyönyt sekä hieman kikatteleva. Oikein mukavaa!

Ihmettelimme uuden vuoden vaihtumista kotikatumme De Thamin varrella. Virittelimme samalla 4 cl:n salmaripullojamme tilaisuutta varten; olimme kuljettaneet niitä mukanamme kotimaasta saakka (kiitti, Tero ja Paula!). Vuoden vaihtuessa oli sopiva hetki kulauttaa juomat kurkkuun! Samalla kymmenet ihmiset ympärillämme sekä parvekkeilla heittelivät konfettia, värikästä paperisilppua, ja huusivat eri kielillä “Hyvää Uutta Vuotta!”. Ilotulitteita tai muita paukkuja kaduilla ei pamauteltu, ihme kyllä. Hieman aikaisemmin olimme tavanneet suomalaisporukan, jonka seurassa ilta jatkuikin rattoisasti pikkutunneille saakka.

Uudenvuoden päivänä ja sitä seuraavana, jolloin meidän jo illalla pitikin palata Bankokiin, pysyttelimme melko lailla hotellimme lähialueilla. Kahden viikon reissaamisen jälkeen ajatus nähtävyyksien katselemisesta sekä kilometrien kävelyistä ei jostain syystä houkutellut. Istuimme kahviloissa ja ihmettelimme elämänmenoa. Kävimme Ban Thinh -marketilla, jonka kapeilla käytävillä myytiin ihan kaikkea vaatteista ja kengistä koruihin, kankaisiin ja ruokaan. Pää melkein meni pyörälle, mutta pelastauduimme läheiseen kevätrullia tarjoavaan ravintolaan.

Meidän kokemuksemme mukaan vietnamilaiset ovat ehkä hieman thaimaalaisia avoimempia, näyttävät enemmän tunteitaan mutta samalla myös lähestyvät helpommin myyntiaikeissa. He koskettelevat usein, mikä thaimaalaisille on täysin vierasta (ja aika pitkälti meille suomalaisillekin!). Ruoka on molemmissa maissa erittäin hyvää, mutta Vietnamissa käytetään paljon vähemmän chiliä tai muita mausteita. Sen sijaan vietnamilaiset lisäävät useammin riisin sekaan kasviksia. Syömäpuikoilla on hyvä osata syödä, mutta usein tarjolla oli sen lisäksi myös lusikka ja haarukka. Vietnamilainen ruokakulttuuri kahviloineen on saanut selvästi vaikutteita ranskanmaalta ja kaupungit ovatkin täynnä ihania kakkukauppoja ja leipomoita. Tällä hetkellä länsimaalaiset vaikutteet ja maan omat ominaisuudet ovat vielä sovussa rinnakkain, mutta hapatus näyttää valtaavan enemmän ja enemmän alaa. Miltähän maa näyttää 20 vuoden kuluttua?

Heräsimme toisena päivänä todella aikaisin ja kävin syömässä puoli seitsemältä paikallisen aamupalan: nuudelia ja riisiä. Merja söi hilloleipää. Lähdimme matkaan seitsemän aikaan ja ajoimme muutaman kilometrin Cai Rangin kelluvalle marketille. Ensin tosin otimme jokipaatit ja lähdimme niillä päristelemään paikan päälle. Tämänkertainen marketti oli todella iso ja turismimeiningistä ei ollut tietoakaan. Paikalliset ostivat ja myivät tavaroita veneistänsä. Nämä ihmiset asuvat veneissänsä läpi vuoden.

Jatkoimme matkaa riisin käsittelylaitokselle jossa saimme maistaa riisiviinaa. Maistui hieman kotipolttoiselta. Jatkoimme ajelua reilun tunnin verran pienessä joen haarassa. Katselimme ja kuvailimme paikallisten ihmisten jokapäiväistä elämää Mekongin suistossa. Täällä ihmiset käyttävät Mekongia kaatopaikkana ja heittävät kaikki roskansa sinne. Surullista katsottavaa, kun ihmiset jotka asuvat joen varrella tuhoavat surutta sen luontoa.

Matkamme jatkui pientä jokea pitkin hedelmätarhalle, jossa maistelimme erilaisia hedelmiä: papayaa, mangoa, banaania, ananasta ja milk fruittia (hieman omenan näköinen, ei hajua suomenkielisestä sanasta). Kiertelimme ympäri puutarhaa ihmettelemässä mangon alkuja puussa muovipusseihin käärittynä. Ei pienintäkään käsitystä miksi ne olivat muovipusseissa, mutta saattaa liittyä kosteuteen tai/ja tuholaishyönteisiin. Jatkoimme matkaa takaisin laitureille ja hyppäsimme bussiin.

Menimme käymään lounaalla Can Thoissa ja kiirehdimme lautalle jotta emme joutuisi odottelamaan kauaa. Menimme myös todella suurta siltaa pitkin, joka oli tehty yhteistyönä Australian kanssa. Tanska on myös lahjoittanut osan joen yli menevistä lautoista. Tunnin ajon jälkeen pysähdyimme kahville ja Vinh Longin marketille. Pysähdys oli todella lyhyt ja emme kerenneet kiertämään koko markettia ympäri. Paluumatkalla meidän opas innostui laulaa lurittelemaan bussissa ja veteli aariaa pariin eri otteeseen. Myös tanskalainen tyttö innostui laulamaan muutaman veisun. Kummallakin oli hyvät äänet! Keräsimme kuskille, apurille ja oppaalle kolehtina tipin josta tuli aika sievoinen summa.

Saavuimme takaisin Saigoniin kuuden aikaan ja täällä oli kaamee hulina päällä! On uusi vuosi…

Aamulla ison häslingin jälkeen pääsimme bussiin joka lähti viemään meitä kohti Mekongin suistoaluetta. Taitoimme matkaa kolme tuntia ja saavuimme Cai Be:n kaupunkiin. Sieltä otimme veneen, jolla menimme katsomaan pientä kelluvaa markettia. Marketti oli aika vaisu sillä se on aktiivisimmillaan aamulla kuuden aikaan.

Jatkoimme matkaa “turistikeskukseen”, jossa esiteltiin perinteisiä kädentaitoja. Riisipaperin tekemistä, popkornikarkin posauttelemista riisistä ja karamellien tekemistä. Kaikki olivat erittäin hyviä (kyllä, riisipaperia voi syödä). Minä maistoin käärmeviiniä, joka haisi hieman hiivalta, mutta maistui viinalle.

Matkamme jatkui lounaspaikkaan, jonne pöristelimme noin tunnin verran. Eräs nuori naisturisti voi jo pahoin pienestä venematkasta ja päätti oksentaa muovipussiin. Totta kai oksennuspussi jätettiin veneen pohjalle, josta oksennus valui lattiaa pitkin. Maisemat olivat hienoja ja näimme paljon tavallisten vietnamilaisten arkea Mekongin joella. Lounaaksi saimme piffiä ja riisiä. Ihan kelpo pöperöä. Ruuan päälle katselimme ja kuuntelimme paikallisten laulu- ja soittoesityksen.

Jokipaattimme jatkoi Vinh Longin kaupunkiin, josta hyppäsimme takaisin bussin kyytiin. Ajoimme reilun tunnin verran Can Tho:n kaupunkiin, jonne menimme lautalla. Liikenne joella on todella kova ja lautat hivuttelivat läheltä toisiaan.

Hotellimme on kohtuullisen siisti, mutta taas kerran saimme huoneen ylimmästä kerroksesta. Ne kun ovat aina halvimpia täällä päin maailmaa. Lähdimme innokkaina etsimään ravintolaa, jossa voisimme hieman levähtää. Kävelimme yhden kadun päästä päähän, noin viisi kilometriä, mutta emme löytäneet yhtä ainuttakaan ravintolaa. Tietysti paljon katurafloja on, mutta nyt ei sellainen maistunut. Loppujen lopuksi menimme paikalliseen supermarkettiin ja ostimme nakkia, juustoa sekä todella pahaa makrillia. Matkalla poikkesimme ostamaan leipää ja tulimme hotellihuoneeseen syömään eväitä 🙂

Saigonin hotellihuoneessamme juoksi äsken vielä villinä ja vapaana puolen kämmenen kokoinen torakka-eläin. Me isot ihmiset huusimme ja juoksimme ympäri huonetta pienen eläimen takia, mikä sai elukan tuntosarvet vipattaen kipittämään sängyn alle. Muovipussi aseenaan Jari lähestyi torakkaa ja lyttäsi elukan, joka siitä huolimatta yritti liueta paikalta. Saimme kaverin lopulta hengettömäksi, ja hups, miten se tipahtikaan tuosta parvekkeelta kadulle..?

Ei ole toki ensimmäinen kerta, kun näimme torakan, mutta tämä oli harvinaisen iso kaveri. Samoin liskoja olemme nähneet sisällä useasti, mutta niistä ei paljon harmia tai mielipahaa ole. Mahtaakohan uni tulla silmään ensi yönä, kun nurkissa rapisee…?

Toissapäivänä sää oli pilvinen, joten rannalla makailun sijaan päätimme vuokrata skootterin ja kruisailla sillä ympäriinsä. Mopon päivävuokra oli noin seitsemän euroa, jonka lisäksi bensat meidän oli ostettava itse. Kävimme heti alkuun tankkaamassa ja sitten vaan tien päälle!

Skootterilla suunnistimme Mui Ne:n hiekkadyyneille. Rannan vieressä on pieni “erämaa”, jonka hiekkadyynit kelpaavat nähtävyydeksi niille, jotka eivät ennen ole autiomaata nähneet. Jo ennen kuin saimme skootterin parkkiin, lauma lapsia hyökkäsi kimppuumme, tarkoituksenaan vuokrata meille liukurit dyyniltä pulkkailua varten. Meidän piti valita yksi onnekas, jolta vuokrasimme liukurin, pitkän muoviläpyskän jolla piti päästä rinnettä alas. Taivalsimme upottavassa hiekassa dyyneille. Jari valmistautui laskemaan ja istahti liukurin päälle. Ja voi! Lapsen liukuri halkesi kahtia! Pettymys oli suuri. Palasimme takaisin, ja maksoimme lapselle rahaa uuden liukurin ostamista varten. Pitäähän hänenkin bisneksensä jatkua…

Samana päivänä söimme kalaa kahteen otteeseen. Mui Ne:ssä voi luottaa kalan olevan tuoretta, sen verran paljon kalastusveneitä lahdella kelluu. Kala oli paitsi tuoretta, myös erittäin hyvin valmistettua ja makoisaa. Illalla maistoimme barracudaa, joka muistutti hieman tonnikalaa maultaan ja koostumukseltaan. Hyvää oli!

Eilispäivä sujui rannalla makoilun merkeissä, vaikka sää oli pilvinen. Samalla saimme opin auringon polttavuudesta pilvienkin takaa. Iltapäivällä huomasimme ihon punertavan ja hieman myöhemmin vielä kehitin auringonpistoksen oireita, huonoa oloa ja päänsärkyä. Onneksi sekä palovammat että pistos olivat aika vähäisiä, mutta tulipahan opittua että vettä pitää juoda lämpimässä vaikkei janotakaan, suoloja pitää saada riittävästi, ja aurinkorasvaa on hyvä käyttää vaikkei aurinko paistakaan. No, nyt on hienot pandat silmien ympärillä aurinkolasien rajoista 😀

Tänään saavuimme Saigoniin. Linja-automme Mui Ne:stä lähti klo 9 aamulla, ja olimme perillä Saigonissa iltapäivällä kahden aikaan. Löysimme hotellin (yö 17 dollaria) melko kivuttomasti. Hetikohta varasimme Sinh Café -matkatoimistosta retken Mekongin suistoalueelle, jonne lähdemme huomisaamuna. Tutustumme deltaan kaksi päivää, hinnaksi tuli 24 dollaria per henkilö.

Saigonin virallinen nimi toki on Ho Chi Minh City, mutta ilmeisesti vietnamilaisetkaan eivät ole tottuneet uuteen nimeen, ja käyttävät kaupungista johdonmukaisesti nimeä Saigon. Siksipä mekin teemme niin: maassa maan tavalla.

Lähdimme aamulla hotellin edestä pakettiautolla Open Tourin järjestämään bussiin Mui Ne nimiseen rantakohteeseen. Ostimme bussiliput hotellista ja ne maksoivat 80 000 Dongia kappale, eli noin 3,5€. Olimme sen verran väsyneitä, että nukuimme noin kolme eri kertaa bussimatkan aikana.

Alkutaival maisemineen näytti hieman samalta kuin Thaimaa palmupuineen ja riisipeltoineen. Tiet Vietnamissa ovat huonompia kuin Thaimaassa. Pomppuja riitti. Alkumatkasta pysähdyimme pariin otteeseen ottamaan lisää porukkaa kyytiin. Noin reilun neljän tunnin matkan jälkeen pysähdyimme maaseudulla olevassa kaupungissa ja vaihdoimme bussia. Toinen bussi oli heikossa kunnossa ja tuntui hyytyvän pieneenkin nyppylän juurella. Taitoimme matkaa vajaa kolme tuntia. Lähestyessä Mui Ne:ta maisema alkoi näyttää karulta ja hieman samalta kuin Meksiko-elokuvissa (kyllä, oli kaktuksia:).  Mui Ne tunnetaan erityisesti hiekkadyyneistään ja ympäröivä maakunta on täysin tai osittain aavikoitunutta. Matkalla näimme hiekkaan kaivettuja syviä kuoppia, joista pumpattiin makeaa vettä.

Mui Ne on yli kymmenen kilometriä pitkä ranta, jonka varrella on useita kymmeniä resortteja ja hotelleja. Asuminen on täällä todella halpaa, mutta nyt täällä on ns. high season, joten paljon paikoista on täyteen buukattuja.

Bussi jätti meidät rannan pohjoispuolelle ja osoittivat kaikille hotellin mihin piti mennä. Todella yllättävää. Ei. Otimme rinkat, hyppäsimme skootterikuskien matkaan ja ajoimme kuusi kilometriä etelää kohti rinkat selässä. Olimme katsoneet valmiiksi netistä www.travelfish.org sivustolta muutaman yöpaikan, mutta ensimmäinen oli täysi ja toinen oli remontissa. Lähdimme talsimaan kohti etelää, mutta resortti ja bungalowi toistensa jälkeen olivat täysiä. Kävimme välillä syömässä ja jatkoimme etsimistä. Onneksi pian löytyi paikka, Ngoc Bich Muine Hotel, jossa oli yksi huone vapaana 35 dollarilla. Otimme huoneen ja sovimme, että menemme seuraavaksi yöksi 10 dollarin huoneeseen.

Huoneen saatuamme lähdimme välittömästi rantaa kohti. Ranta on tuulinen ja siellä on paljon surffausta, leijan lennätystä ja waveboard-liitovarjolla menoa. Luulimme aluksi, että ranta olisi täysi turisteja suuren resorttibuukkauksen takia. Ei sinne päinkään. Rannalla oli erittäin hyvin tilaa ja ihmisiä oli muutama hassu 20-30 metriä kohden. Syy tähän luultavasti on rannan pituus ja huoneiden pieni lukumäärä per resortti. Vietnamissa rantakulttuuri on vielä lapsenkengissä, ainakin Mui Ne:ssa, ja esimerksiksi varsinaisia syvään rannalle ulottuvia ravintoloita on hyvin vähän. Yhden onneksi löysimme aivan meidän hotellin vierestä, jossa kävimme syömässä kalaa. Mui Ne elää hyvin paljon kalastamisesta, joten täällä kannattaa syödä sitä.

Jouluaattoaamuna lensimme Hanoista Da Latiin. Matka olisi muuten ollut mukava tehdä junalla, mutta siihen olisi kulunut yhteensä lähes vuorokausi, mikä loppujen lopuksi on pitkä aika vain kahden viikon lomassamme. Siispä ostimme Vietnam Airlinesin lennon noin sadalla dollarilla per nenä. Hinta on paikalliseen hintatasoon nähden melko kova, mutta lentoyhtiön asema onkin Finnairiin verrattava: ei maan sisäistä kilpailua, joten hinnat voivat olla korkeat – ja palvelu kehnoa. Saimme puolentoista tunnin lennollamme pikkuruisen sämpylän, suolakeksejä ja vettä; lounasaikana olisi odottanut vähän enemmän. Tai edes kahvia ja teetä!

Da Lat on Vietnamin Keskiylängöllä, eteläisessä osassa maata. Lämpötila olikin heti Hanoita korkeampi, puolen päivän aikaan noin 25 astetta. Havumetsävyöhykkeellä moinen lämpö tuntui vähän oudolta! Saavuttuamme kaupungin keskustaan taksilla (kentältä ei lähtenyt LP:n lupaamaa bussia) teimme pienen kävelykierroksen. Kaupunki oli isompi kuin odotimme, ranskalaisuutta huokuva sekä siisti Hanoin jälkeen. Hotellimmekin Phuongh Hanh 2 tarjoaa oikein mukavat olosuhteet 15 dollarilla per yö. Huoneessamme on peräti kaksi isoa vuodetta ja kylpyhuoneessakin mahtuisi asumaan, paikka on erittäin siisti ja hyvässä kunnossa.

Illalla lähdimme viettämään jouluaattoa paikalliseen ravintolaan. Lentokoneessa Da Latiin oli ollut kolmaskin suomalainen, Tero, ja hän lähti joulupäivälliselle mukaamme. Sitä ennen kävimme taas maistelemassa paikallista halpaa olutta. Paikalliset olivat ihmeissään, kun istahdimme vaatimattomaan ravintolaan muovituoleille heidän kanssaan. Yksi setä halusi kilistää kanssamme monta kertaa; hän vaikutti kilistelleen jo montaa kertaa ennenkin sinä päivänä. Itse jouluateria oli yllätykseksemme ilmainen, meidän tarvitsi maksaa vain juomistamme. Noutopöydältä haimme keittoa, höyrytettyjä kasviksia ja possun ribsejä. Lisäksi eteemme kannettiin kananvarpaita, jotka pojat totesivat maultaan hyviksi mutta ravintoarvoltaan vähäisiksi. Eipä niistä kynsistä paljon mitään irti saa… Ilta sujui rattoisasti syöden ja paikallista viiniä juoden. Lähipöytien aterioijat tulivat jälleen kilistelemään kanssamme ja kerran minut vedettiin lattialle joraamaan kolmehenkisen perheen kanssa. Vietnamilaiset ottavat joulun näköjään muutenkin juhlimisen kannalta. Kävimme vielä paikallisessa yökerhossa drinkillä, jossa totesimme, että Suomessa suurin osa asiakkaista olisi jo saatettu ulos. Tytöt oksentelivat vessassa ja osa juhlijoista oli sammunut sohville. Kaikki olivat ympäripäissään!

Joulupäivänä kaupungilla oli paljon kalpeita kasvoja. Paikalliset olivat kerääntyneet järven rantaan, kaiketi parantelemaan oloaan, ilmeet olivat vaisuja. Me puolestaan kävimme kävelemässä ns. Crazy Housessa, merkillisessä arkkitehtuuriluomuksessa, joka olisi sopinut vaikka huvipuiston Liisa Ihmemaassa -taloksi. Ulkoapäin kelottunutta puuta imitoiva rakennus oli täynnä mutkittelevia portaikkoja, erikoisen muotoisia huoneita ja pieniä siltoja. Hauska paikka, vähän kuin Antonio Gaudin luomukset potenssiin kymmenen. Jouluiltana kävimme syömässä Art Café -ravintolassa, jota voimme lämpimästi suositella Da Latin kävijöille. Kasviskevätrullamme ja juustolla täytetyt pihvit perunamuusin kera olivat herkullisia! Mukavaa saada vaihtelua paikallisiin ruokiin.

Sunnuntaille, viimeiselle kokonaiselle päivälle Hanoissa, jätimme Hoa Lo vankilamuseon. Amerikkalaiset antoivat vankilalle nimen “Hanoi Hilton”, Vietnamin sodan aikana. Suurin osa vankila-alueesta on raivattu oikean hotellin tieltä, mutta pieni nurkka siitä on jätetty museoksi. Museo keskittyy Vietnamilaisten kamppailuun irti Ranskalaisten vallan alta. Siellä oli esillä vankien käyttämiä tavaroita, dokumentteja ja aito giljotiini.

Illalla kävimme hyvin syömässä ja etsimme Lonely Planetissa (Vietnam, Cambodia, Laos and The Greather Mekong) mainittua jälkiruokapaikkaa. Eihän sitä löytynyt. Kirjan kartat ovat täysin ala-arvoisia, mittasuhteet pielessä ja niissä on olemattomia paikkoja. Kirja on ilmestynyt lokakuussa 2007, joten vanhasta opuksesta ei ole kyse. Tuntuu siltä, että LP:n tekijät eivät ole itse käyneet paikan päällä vaan kuulopuheiden perusteella tehneet opuksen. Hyvää kirjassa on perustietous jokaisesta maasta ja kaupungista. Muuten suosittelen jättämään LP:t hyllylle. Saatat löytää jotain muutakin, kuin ison kasan turisteja ja nousseet hinnat.

PS. Hyvää joulua ja onnellista uuttavuotta 🙂  (kuvia tulee myöhemmin)