Päivityksiä: Google Maps, muutamia kuvia Bangkokista, digipokkarin kuvat Koh Samuilta. Seuraavaksi on edessä Kambodzan kuvien perkaaminen 🙂

Sunnuntaina lahdimme aamusta kierrokselle Ream National Parkkiin. Hintaa reissulla oli 15 taalaa per nuppi ja hintaan sisaltyi aamupala seka lounas.

Aamulla kasin aikaan meidat tultiin hakemaan hotellilta toiseen guest houseen, jossa soimme hilloleipaaamiaisen (jee). Sielta lahdimme autolla kohti pienta tukikohtaa, joka oli 18 kilometrin paassa. Siella lastasimme veneisiin juomaa seka ruokaa ja lahdimme kiertamaan valtavaa puistoa, joka koostuu meri- seka maa-alueista.

Pari tuntia kuljettuamme tulimme pieneen kylaan, josta lahdimme talsimaan viidakon lapi toisella puolelle niemea. Ajallisesti kavelemiseen meni noin puoli tuntia. Siella meita odotti mukava ranta, jossa olisi voinut uida. Tallaisesta mahdollisuudesta ei kukaan kertonut, joten eihan meilla uimatamineita ollut mukana. Tunnin verran makoilimme rannalla lohoillen, jonka jalkeen lahdimme takaisin pieneen kylaan. Soimme siella hyvaa barracudaa, jonka jalkeen lahdimme takaisin kohti tukikohtaa.

Venematka olisi voinut olla mielenkiintoisempi jos opas olisi selittanyt jotain alueesta. Mukavin osuus oli viidakon lapi “samoileminen”. Illalla hotellihuoneessa mittasin kuumeen: 37.7. Ei ihme, etta veto oli pois loppumatkasta. Muutama rohto naamariin ja nyt olen taas voimissani.

Keskiviikkona otimme urakaksemme siirtya Siem Reapista Sihanoukvilleen – bussilla. Olihan siina reissua, ensin ajoimme Phnom Penhiin (kuusi tuntia), jossa ehdimme kayda lounaalla ennen seuraavan bussin lahtoa (taukoa 1,5 ) noustaksemme Sihanoukvillen dosaan (nelja tuntia). Olimme perilla kuuden aikaan illalla. Matka meni yllattavan rattoisasti, ensimmainen osuus lahinna nukkuen, toinen lukien/hupsua elokuvaa katsellen/toita tehden. Voimme suositella muille reissaajille kayttamaamme Mekong-bussiyhtiota, linjurit olivat kohtalaisen uusia ja hyvakuntoisia, palvelu pelasi eli saimme vetta ja pienta purtavaa minka lisaksi bussi-isanta kertoi nahtavyyksista ja elinkeinoista matkan varrella.

Koska oli kiinalaisen uudenvuoden aika, olimme varanneet hotellin etukateen. Kaikeksi onneksi, silla ainakin meidan hotellissamme myytiin joinakin paivina ei-oota. Ja hotelli oli valmistunut vasta viikko sitten! Tama tarkoitti sita, etta esim. televisiot koko hotelliin saapuivat vasta tulomme jalkeisena paivana. Henkilokunta oli hyvin ystavallista ja avuliasta, eika 15 dollaria ollut uutuuttaan kiiltavista huoneista paha hinta. Rantaan oli vahan matkaa, mutta vain vartin kavely ja saimme kayttaa ilmaiseksi talon nettiliittymaa. Voimme siis suositella myos Sunday Guesthousea.

Lahin rantamme oli Serenpidity Beach, Sihanoukvillen suosituimman rannan rauhallisempi paaty (taas kerran). Meilla oli tilaa siella loikoilla, seka pari oikein mukavaa ravintolaa siina vieressa, kun taas toisessa paassa naytti olevan kiehuva muurahaiskeko. Rannalla oli paljon kaupustelijoita, kuten Thaimaassakin, mutta myos kerjalaisia, joita ei Thaikkulan rannoilla paljoa nay. Maan ollessa selkeasti muita koyhempi tulimme antaneeksi rahaa kerjalaisille normaalia enemman. Kambodzassa, jopa Sihanoukvillessa, on useita avustusjarjestojen yllapitamia kahviloita, ravintoloita ja myymaloita, joten avustaminen niittenkin kautta on melko helppoa.

Tiistaiaamuna hyppäsimme tuktukin kyytin ja pöristelimme kohti Angkor Watia. Olimme vuokranneet kuskin koko päiväksi 17 dollarilla, joten kyytihuolia meillä ei ollut (pelkkä Angkorin kierros olisi maksanut 12 taalaa, mutta ajoimme paljon kauemmaksi miinamuseon perässä). Minun oloni oli vähän pöpperöinen flunssan takia, mutta Angkorin väliin jättäminen ei kertakaikkiaan ollut vaihtoehto. Onneksi olo parani päivän mittaan.

Sisäänkäynnin luona ostimme liput. Vaihtoehtoina oli 1,3 tai 7 päivän liput, tyydyimme vaatimattomasti yhteen päivään. Lippua varten tiskillä otettiin web-kameralla kuva, joka painettiin lippuun henkilöllisyyden varmistamiseksi. Liput tarkistettiin erikseen jokaisen kohteen luona, joten niitä ei kannattanut kadottaa.

Angkorin alue on valtavan kokoinen, joten sen sisälläkin pitää käyttää autoa, mopoa, pyörää tai norsua liikkumiseen. Hevosiakin näytti olevan tarjolla. Osa turisteista lähti kuumailmapalloajelulle alueen yllä; Angkor varmasti onkin vaikuttava ilmasta nähtynä. Meillä oli tuktukimme, jolla ajoimme ensimmäiseen kohteeseen, Angkor Thomiin. Angkor Thom rakennettiin kuninkaan palatsiksi 1100-1200-luvuilla ja muurit ympäröivät kolmen neliökilometrin aluetta. Sisään kuljetaan mahtavan portin läpi, joka auttaa hieman ymmärtämään entisaikojen valtakuntien mahtia. Kävimme katsomassa päätemppelin Bayonin rauniot, elefanttiterassin ja leprakuninkaan terassin. Elefanttiterassilla taistelunorsut pystyivät suojelemaan aluetta korokkeelta, jonne vastapuolen tiikereiden kynnet eivät enää ylettäneet. Jännittävää! Leprakuninkaan terassi taas viittaa korokkeelta löytyneeseen patsaaseen, jonka uskottiin esittävän lepraan kuollutta kuningasta. Aluetta on myös käytetty kuninkaallisena polttohautapaikkana aikoinaan.

Seuraavaksi suuntasimme Ta Phromiin, temppeli jonka 1100-luvun lopulla hallinnut kuningas rakennutti äiteensä kunniaksi. Angkor Thomin hyvin hoidettujen nurmikenttien jälkeen tässä paikassa oli todellista Indiana Jones -tunnelmaa. Temppeli oli raunioina viidakon keskellä ja valtavat puut olivat kietoneet juurensä kiviseinien ympärille. Paikasta sai vähän tuntumaa siihen, millaisia temppelit olivat 1800-luvun lopulla, kun ne “löydettiin” uudestaan (paikalla oli käynyt matkailijoita, länsimaisiakin, 1500-luvuilta alkaen, mutta vasta ranskalaisen Henri Mouhot’n kirja teki kohteen tunnetuksi 1800-luvun lopulla).

Olimme jättäneet parhaan viimeiseksi. Välipalan (ananaspannukakkua ja jääteetä) jälkeen suuntasimme itse pääkallopaikalle eli Angkor Watiin. Ajoituksemme oli mahtava, sillä lounasaikaan turistiryhmät viedään syömään takaisin Siem Reappin, joten nyt temppeli varsin hiljainen. Ehkä vaikuttavin osuus temppelissä on sisäänkäynti. Temppeliä lähestytään noin 300 metrin pituista leveätä tietä, jonka päässä kuuluisat tornit kurottuvat korkeuksiin. Angkorin siluetti on kaunis ja vaikuttava, ja hitaasti paikasta paljastuu yhä lisää yksityiskohtia. Katselimme seinäkaiverruksia, joista useimmat esittivät apsara-tanssijattaria, sekä patsaita, joilta monelta oli viety pää. Korkeimpaan torniin emme (ehkä kaikeksi onneksi) päässeet kiipeämään, sillä kaikki portaat olivat yleisöltä suljettuja.

Näiden mahtavien kohteiden jälkeen päätimme lähteä alueelta. Tokihan siellä olisi voinut viettää sen seitsemän päivääkin, mutta mielestämme olimme nähneet kiinnostavimmat. Oli aika lähteä maamiinamuseoon, joka nykyisin on 30 kilometrin päässä Siem Reapista. Ajelimme pölyisiä teitä pitkin sinne tuktukimme kyydissä hitaasti ja arvokkaasti. Jostain syystä olimme saaneet reissullemme seutukunnan hitaimman tuktukin, ja muut tuktukit ohittelivat meitä mennen tullen, autoista ja mopoista puhumattakaan.

Maamiinamuseo on toinen, isompi versio yhden miehen, Aki Ran, perustamasta ja pitämästä museosta. Aki Ra oli aikoinaan punakhmerien riveissä levittämässä maamiinoja. Myöhemmin hän omakätisesti etsi ja purki niitä, myös itse asettamiaan miinoja. Siinä sivussa hänelle kerääntyi miinoja ja muita sotatarvikkeita sen verran nurkkiin kuleksimaan, että hän päätti laitaa pystyyn museon, jossa kerrotaan miinojen tuhoista. Museo on nyt isompi, eikä Aki enää itse vedä sitä, mutta sodanvastainen sanoma on museossa vahva. Valokuvat esittävät ihmisiä jotka ovat vammaantuneet maamiinojen takia; yhdessä kuvassa lapset käyttivät purettuja käsikranaatteja leikkikaluinaan. Kuvissa esitettiin myös Aki Ra:n miinanraivaustyötä, jota hän oli tehnyt turvallisesti ilman mitään suojavarustuksia. Paikassa on myös pieni orpokoti. Lahjoitimme paikalle hieman rahaa ja lähdimme takaisin Siem Reapin hotellille.

Varasimme majataloltamme laivaliput Phnom Penhistä Siem Reappiin. Olihan ne kalliit: 22$/kpl. Onneksi kuitenkin hotellilta ostaessa ne olivat hieman halvemmat, sillä rannassa hinta oli 25$. Pituutta reissulla oli kuusi tuntia. Hintaan sisältyi kuljetus hotellilta rantaan.
Aamu puoli seiskalta tuksuttelimme paikallisella tuk tukilla rantaan, jossa meitä odotti suikelon muitoinen paatti. Onneksi siellä myytiin evästä, sillä laivalla ei ollut mitään syötävää. Yksi patonki, kaksi sulatejuustoa ja kaksi banaania maksoivat 6000 rieliä eli 1,5$. Paatti lähti seitsemältä jokea pitkin ja maisemat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Hökkeleitä, veneitä ja karua auringon polttamaa maastoa. Luimme ja nukuimme aamusta sisätiloissa, joka oli kuin bussin sisäosa. “Kannelle” pääsi avonaisista ovista ja paatin 20cm leveää reunusta pitkin keikkumalla katolle. Siellä meteli oli aikamoinen sillä moottori ja pakoputket olivat aivan vieressä. Yksi asia ei selvinnyt: miksi paatin henkilökuntaan kuuluva kulki paatissa moottoripyöräkypärä päässään. 😀

Olimme varanneet Siem Reapista etukäteen majatalon ja hintaan kuului ilmainen kuljetus laiturilta. Jep. Ketään ei näkynyt. Otimme tuk tukin ja päristelimme 15km kaupunkiin hotellille. Hotelli oli Burmalainen ja sitä piti todennäköisesti perheyritys. Hotelli oli kaikin puolin siisti ja internet yhteydet kohtuulliset, eli iltasanomat aukeaa alle kymmenen sekunnin.

Matkasuunnitelma on päivitetty ja tällä kertaa se näkee hieman tulevaituuteen myös. Viimeisen rivin jälkeen meillä on pari viikkoa täysin avoinna, mutta eiköhän siihen joku mukava saari keksitä 🙂 Sitten jätämmekin Thaimaan ja suuntaamme Laosin kautta Vietnamiin ja sieltä Malesiaan.

Emme päivitä nyt blogia joka päivä, koska käytämme ylimääräisen ajan töiden tekemiseen. Huomenna lähdemme Sihanoukvilleen bussilla, jossa kirjoitamme Angkorwatin tekstit tietokoneellevalmiiksi.

Phnom Penhissä emme voineet jättää väliin kahta merkittävää muistomerkkiä Pol Potin hirmuvallan ajoilta. Torstaina kävimme Tuol Slengissa, vanhassa koulussa, joka Punaisten Khmerien aikaan oli muutettu kuulusteluvankilaksi, toisin sanoen kidutuskammioksi. Sinne kuljetettiin epäilyttävää ainesta kuten opettajia, lehtimiehiä sekä omia sotilaita; jos perheestä yksi joutui epäilyksen alaiseksi, mukaan joutui yleensä koko perhe. Vankilaa pidettiin yllä vain kaksi vuotta, 1976-1978, mutta se toimi karmaisevan tehokkaasti. On arvioitu, että näiden kahden vuoden aikana vankilassa säilytettiin ja kuulusteltiin 13 000 vankia. Heistä 12 selvisi hengissä.

Osa selleistä oli jätetty ennalleen, kuten ne olivat vankilan aikaan. Niissä oli kussakin laveri sekä kuva vangista kidutuksen jäljiltä. Joissain selleissä oli jäljellä kidutusvälineitä kuten kuokkia. Pihamaalla oli kouluajoilta jäänyt voimisteluteline, jota sitäkin oli käytetty vankien kiduttamiseen ja riiputtamiseen. Yksi rakennus oli täynnä kuvia, jotka oli otettu vangeista. Osa kuvista oli ilmeisesti otettu vankien juuri saavuttua, osa kidutuksen jälkeen. Kuvissa oli useita lapsia ja nuoria. Maalaukset kuvastivat erilaisia kidutuskeinoja; niiden alla saattoi olla väline, jota maalauksessa käytettiin. Alueella oli myös valokuvanäyttely, jossa kerrottiin uhrien, mutta osin myös tekijöiden, taustoja. Näistä kertomuksista kävi selväksi, että kukaan ei voinut varmasti tietää olevansa turvansa. Uskollisimmatkin kaaderit saattoivat joutua Tuol Slengiin, perheineen.

Perjantaina ajoimme tuktukilla sinne, minne ihmiset Tuol Slengistä päätyivät, ns. kuoleman kentille (killing fields). Nyt niin rauhallinen, puiden siimestämä paikka todisti aikoinaan jatkuvaa joukkomurhaa, jolta ei säästynyt yksikään paikalle tuotu vanki, olipa minkä ikäinen tahansa. Kuopat todistavat joukkohautojen paikkoja. Alueelle on rakennettu muistomerkiksi lasinen torni, johon on kerätty paikalta löytyneitä luita. Vierailijoita pyydetään hetkeksi hiljentymään muistomerkin äärellä ja näin kunnioittamaan uhrien muistoa.

Miksi tämä kaikki tapahtui? Miksi omaa kansaa lahdattiin säälimättä? Yhtä ainoaa selitystä asialle tuskin löytyy, mutta vallanhimo lienee yksi tekijöistä. Vainoharhainen vainoaminen alisti kansaa tehokkaasti, koska kuka tahansa saattoi olla seuraava uhri. Toisaalta uuden uljaan proletaarikansan luominen tarkoitti Puna-Khmerien mukaan sitä, että erityisesti vanhasta älymystöstä on päästävä eroon. Ikävä kyllä, Pol Pot onnistui kansan lamaannuttamisessa siinä määrin, että edes vastavallankumous ei lähtenyt oman sorretun kansan piiristä, vaan tarvittiin Vietnamin väliintuloa. Sosialistinen Vietnam hyökkäsi Kambodzhaan joulukuussa 1978. Tammikuussa 1979 Puna-Khmerit luopuivat vallasta ja Pol Pot pakeni maasta.

Palaan vielä Koh Samuille, sillä kävimme Juhan ja Merjan kanssa thai-kokkikurssilla. Osallistumismaksu oli 1750THB (36€) henkilöltä. Kurssiin kuului opetus, kolme ruokalajia, reseptivihko ja esiliina. Paikkan toimi SITCA, joka on saaren suosituin kurssituspaikka. Saimme jokainen kutsua yhden vieraan syömään ja me kutsuimme Äitin ja Isän 🙂 Koko kurssin ajan meillä oli paljon avustajia, jotka veivät likaisia astioita pois ja toivat uusia raaka-aineita (olisihan sitä itsekin voinut sen tehdä). Kurssi kesti syömisineen kolmisen tuntia.

Kurssi alkoi pienellä luentotyyppisellä osuudella, jossa käytiin thaimaalaisen keittiön tärkeimpiä raaka-aineita läpi, mm. sitruunaruoho, inkivääri ja galangal. Kaikki tuovat todella hyvää makua ruokiin oikein käytettyinä. Aloitimme keltaisella curry-tahnalla. Siihen sai laittaa mielensä mukaan chiliä. Me laitoimme kahdeksan, mutta kuulemma paikalliset laittavat 15. Kahdeksalla ei tullut liian tulista meidän makuun, joten olisi voinut kokeilla enempääkin. Kuitenkin tuo kahdeksan on suurimmalle osalle länsimaalaisista aivan liian tulista ja olisi voinut vähemmänkin laittaa, koska vanhemmat tulivat syömään. Ruuanlaitossa tahti oli todella kova ja hässäkässä ei tullut sellaista ajateltua loppuun asti. Tahnan jälkeen leikkasimme kanat ja perunat currya varten sekä esivalmistelimme kalaa sweet & sour kastikkeessa.

Oli aika mennä hellan ääreen. Jokaisella oli oma kaasupoltin wokkipannun kanssa. Kaasu + wokkipannu on mitä mahtavin yhdistelmä ja ruoka valmistuu nopeasti. Liekkiä ei saa pitää liian kuumalla sillä ruoka palaa todella helposti.

Ensin laitoimme curry-tahnan pannuun, kanat ja vihannekset kyytipojaksi. Perään tuikkasimme hieman kookosmaitoa ja tähtianista. Sörsseli oli valmista muutamassa minuutissa ja kanatkin kypsyivät nopeasti.

Seuraavaksi oli vuorossa kala sweet & sour kastikkeessa. Ensin uppopaistoimme kalat kypsiksi. Tämän jälkeen kypsensimme vihanneksia ja laitoimme itse tekemän soossin perään. Thaimaalaiset tykkäävät uppopaistaa kaikkea, myös nuudelit friteerataan.

Lopuksi teimme papaya-salaattia. Siihen tuli nuorta papayaa, porkkanaa, chiliä, kuivattuja minikatkarapuja + jotain muuta. Kaikki survottiin isossa morttelissa kalasoossin kera. Minä ja Juha emme välittäneet siitä, mutta Merja tykkäsi.

Kaikki ruuat olivat todella hyviä (paitsi papaya-salaatti). Jos vierailee Thaimaassa, niin ehdottomasti kannattaa käydä opettelemassa ruuanlaiton saloja. Kokemuksena se oli hieno ja voisihan sitä toistekin käydä tuollaisella 🙂 (Miinuksia liian kova tahti, koko päivän kurssiksi olisi ok.)

Olemme nyt kolmatta paivaa Phnom Penhissa, kaupungissa, jonka nimi on yllattavan vaikeaa kirjoittaa oikein. Tama on melko rauhallinen paikka, olen ollut suorastaan vaikuttunut leppoisan rennosta tunnelmasta, mika keskustassa vallitsee. Liikennetta hallitsevat skootterit kuten muissakin Kaakkois-Aasian maissa, mutta useimmiten skoottereitakaan ei ole ruuhkaksi asti. Kaupustelijoita ja kyydin tarjoajia on jonkin verran, mutta tuktuk-kuskien vilkuttelu kadunkulmissa on viela vahaista verrattuna vaikkapa Vietnamiin. Lansimaiset matkailijat tuntuvat olevan lahinna reppureissaajia, joukossa jonkin verran vanhempia ranskalaisia ja yhdysvaltalaisia pariskuntia. Ranskan vaikutus taalla on, yllattavaa kylla, jopa suurempi kuin Vietnamissa! Katukyltit ovat usein khmerin lisaksi seka ranskaksi etta englanniksi, kaupungissa on paljon ranskalaishenkisia kahviloita ja ravintoloita ja ranskaa kuulee taalla puhuttavan usein. Erikoista, etukateen arvelimme etta ranskaa puhuvat paikalliset olisivat menneet Puna-Khmerien “puhdistuksissa”.

Ensimmaisena paivana ajattelimme ottaa pehmean laskun maan historiaan ja kavimme kansallismuseossa. Museorakennus itsessaan oli kaunis puurakennuskompleksi, jonka sisapihalla oli rauhallinen pieni puutarha. Museon kokoelmakin oli laaja, mutta sen esillepanoon olisi voinut kiinnittaa aika lailla enemman huomiota. Kaksi siipea oli taynna hindu-jumalten ja buddhan kivipatsaita, ilman etta niille annettiin mitaan taustaa. Museossa ei kerrottu esim. entisen Khmer-mahtivaltion ajoista tai Angkorin temppeleista mitaan! Patsailla oli vain nimi ja vuosiluku. Parissa viimeisessa huoneessa oli esilla vanhoja tavalliseen elamaan kuuluneita tyokaluja, koriste-esineita jne, mutta niissakaan ei sen kummemmin kerrottu kayttotarkoitusta tms. Hieman olisi museologiassa opetettavaa taalla. Lansimaiselle turistille olisi hyva kertoa vaikkapa eri jumalten merkitys paikallisessa kulttuurissa; taustoittaa sita miksi milloinkin on veistetty tietyn jumalan kuvia. Nyt tietamys paikallisesta historiasta jai museosta poistuessa suurin piirtein samalle asteelle kuin sinne mennessa.

Bangkokista ja Koh Samuilta. Samuin kuvat uploadautuvat paraikaa. Pokkarin kuvat ovat vielä perkaamatta 🙂