Tiistaiaamuna hyppäsimme tuktukin kyytin ja pöristelimme kohti Angkor Watia. Olimme vuokranneet kuskin koko päiväksi 17 dollarilla, joten kyytihuolia meillä ei ollut (pelkkä Angkorin kierros olisi maksanut 12 taalaa, mutta ajoimme paljon kauemmaksi miinamuseon perässä). Minun oloni oli vähän pöpperöinen flunssan takia, mutta Angkorin väliin jättäminen ei kertakaikkiaan ollut vaihtoehto. Onneksi olo parani päivän mittaan.

Sisäänkäynnin luona ostimme liput. Vaihtoehtoina oli 1,3 tai 7 päivän liput, tyydyimme vaatimattomasti yhteen päivään. Lippua varten tiskillä otettiin web-kameralla kuva, joka painettiin lippuun henkilöllisyyden varmistamiseksi. Liput tarkistettiin erikseen jokaisen kohteen luona, joten niitä ei kannattanut kadottaa.

Angkorin alue on valtavan kokoinen, joten sen sisälläkin pitää käyttää autoa, mopoa, pyörää tai norsua liikkumiseen. Hevosiakin näytti olevan tarjolla. Osa turisteista lähti kuumailmapalloajelulle alueen yllä; Angkor varmasti onkin vaikuttava ilmasta nähtynä. Meillä oli tuktukimme, jolla ajoimme ensimmäiseen kohteeseen, Angkor Thomiin. Angkor Thom rakennettiin kuninkaan palatsiksi 1100-1200-luvuilla ja muurit ympäröivät kolmen neliökilometrin aluetta. Sisään kuljetaan mahtavan portin läpi, joka auttaa hieman ymmärtämään entisaikojen valtakuntien mahtia. Kävimme katsomassa päätemppelin Bayonin rauniot, elefanttiterassin ja leprakuninkaan terassin. Elefanttiterassilla taistelunorsut pystyivät suojelemaan aluetta korokkeelta, jonne vastapuolen tiikereiden kynnet eivät enää ylettäneet. Jännittävää! Leprakuninkaan terassi taas viittaa korokkeelta löytyneeseen patsaaseen, jonka uskottiin esittävän lepraan kuollutta kuningasta. Aluetta on myös käytetty kuninkaallisena polttohautapaikkana aikoinaan.

Seuraavaksi suuntasimme Ta Phromiin, temppeli jonka 1100-luvun lopulla hallinnut kuningas rakennutti äiteensä kunniaksi. Angkor Thomin hyvin hoidettujen nurmikenttien jälkeen tässä paikassa oli todellista Indiana Jones -tunnelmaa. Temppeli oli raunioina viidakon keskellä ja valtavat puut olivat kietoneet juurensä kiviseinien ympärille. Paikasta sai vähän tuntumaa siihen, millaisia temppelit olivat 1800-luvun lopulla, kun ne “löydettiin” uudestaan (paikalla oli käynyt matkailijoita, länsimaisiakin, 1500-luvuilta alkaen, mutta vasta ranskalaisen Henri Mouhot’n kirja teki kohteen tunnetuksi 1800-luvun lopulla).

Olimme jättäneet parhaan viimeiseksi. Välipalan (ananaspannukakkua ja jääteetä) jälkeen suuntasimme itse pääkallopaikalle eli Angkor Watiin. Ajoituksemme oli mahtava, sillä lounasaikaan turistiryhmät viedään syömään takaisin Siem Reappin, joten nyt temppeli varsin hiljainen. Ehkä vaikuttavin osuus temppelissä on sisäänkäynti. Temppeliä lähestytään noin 300 metrin pituista leveätä tietä, jonka päässä kuuluisat tornit kurottuvat korkeuksiin. Angkorin siluetti on kaunis ja vaikuttava, ja hitaasti paikasta paljastuu yhä lisää yksityiskohtia. Katselimme seinäkaiverruksia, joista useimmat esittivät apsara-tanssijattaria, sekä patsaita, joilta monelta oli viety pää. Korkeimpaan torniin emme (ehkä kaikeksi onneksi) päässeet kiipeämään, sillä kaikki portaat olivat yleisöltä suljettuja.

Näiden mahtavien kohteiden jälkeen päätimme lähteä alueelta. Tokihan siellä olisi voinut viettää sen seitsemän päivääkin, mutta mielestämme olimme nähneet kiinnostavimmat. Oli aika lähteä maamiinamuseoon, joka nykyisin on 30 kilometrin päässä Siem Reapista. Ajelimme pölyisiä teitä pitkin sinne tuktukimme kyydissä hitaasti ja arvokkaasti. Jostain syystä olimme saaneet reissullemme seutukunnan hitaimman tuktukin, ja muut tuktukit ohittelivat meitä mennen tullen, autoista ja mopoista puhumattakaan.

Maamiinamuseo on toinen, isompi versio yhden miehen, Aki Ran, perustamasta ja pitämästä museosta. Aki Ra oli aikoinaan punakhmerien riveissä levittämässä maamiinoja. Myöhemmin hän omakätisesti etsi ja purki niitä, myös itse asettamiaan miinoja. Siinä sivussa hänelle kerääntyi miinoja ja muita sotatarvikkeita sen verran nurkkiin kuleksimaan, että hän päätti laitaa pystyyn museon, jossa kerrotaan miinojen tuhoista. Museo on nyt isompi, eikä Aki enää itse vedä sitä, mutta sodanvastainen sanoma on museossa vahva. Valokuvat esittävät ihmisiä jotka ovat vammaantuneet maamiinojen takia; yhdessä kuvassa lapset käyttivät purettuja käsikranaatteja leikkikaluinaan. Kuvissa esitettiin myös Aki Ra:n miinanraivaustyötä, jota hän oli tehnyt turvallisesti ilman mitään suojavarustuksia. Paikassa on myös pieni orpokoti. Lahjoitimme paikalle hieman rahaa ja lähdimme takaisin Siem Reapin hotellille.