Perjantaina suuntasimme Chiang Raihin, kuten suunnitelma oli. Chiang Main linja-autoasemalla seuraavan lähtevän bussin lippu maksoi enemmän kuin olimme odottaneet, 260 bahtia (5,3 €) per nenä, mutta otimme sen silti. Sitä seuraava olisi ollut 100 bahtia, mutta lähti 45 minuuttia myöhemmin ja matka olisi kestänyt tunnin pidempään. Linja-automme oli kyllä joka bahtin arvoinen! Bussissa oli leveät nahkapenkit, joiden selkänojan sai laskettua melkein vaakatasoon. Jalkatilaa oli hulppeasti. Design oli ehkä kahdenkymmenen vuoden takaa, mutta tuntui kuin olisimme olleet 80-luvun alun lentokoneessa business-luokassa. Matkan alettua matkaemäntä jakoi matkustajille vesipullot ja keksejä – jokaiselle oman täysinäisen 20 kpl:n pakkauksen. Mutustelimme kolmituntisen matkan aikana keksejä ja katselimme thaiksi dubattua Teräsmies-elokuvaa katosta lasketuilta tv-ruuduilta.

Chiang Raissa heti bussiasemalla tuli nuori mies ehdottelemaan majapaikkaa. Hän sanoi olevansa Ben’s Guesthousesta, ja koska muistimme paikkaa kehutun Mondon matkaoppaassamme, lähdimme hänen huikkaamaansa kyytiin. Majatalo oli hieman kauempana keskustasta, mutta vaikutti rauhalliselta ja asiakaspalvelu oli ystävällistä sekä kielitaitoista. Otimme huoneen, 350 bahtia per yö, ja saman tien varasimme opastetun kierroksen lähiseuduille, koska Ben’s järjesti niitäkin. Asiat olivat järjestyneet yllättävän suit sait ja lähdimme syömään.

Löysimme Sawatdee-ravintolan (montakohan sen nimistä ravintolaa ym Thaimaassa on yhteensä…) Night Bazaarin ja ruokatorin vierestä. Sieltä katselimme torin iltashow’ta ja nautimme hyvästä ruoasta. Paluumatkalla tarkastimme iltabazaarin tarjontaa ja pysähdyimme paikallisten baarialueella. Noin kymmenen baarin keskittymä oli täynnä thainuoria olutpulloineen, eri rokkibiisit pauhasivat täysillä vierivieressä olevissa juottoloissa. Kuka vielä väitti, ettei Chiang Raissa ole yöelämää! Joimme siellä tähän saakka halvimmat oluet, 39 bahtia (80 centtiä) per 0.64-litran pullo, ja sitten nukkumaan.

Aamulla hämmästyimme hieman, kun kiertoajelumme opas tarjoili meille aamupalaa. No, mukava että on monipuolista työtä. Aamupalamme jälkeen hän, nimeltään yksinkertaisesti Q, vaihtoi pusakan päälleen ja lähdimme jeeppikierrokselle. Samasta paikasta kierrokselle lähti myös saksalainen Nico.

Ensimmäinen kohteemme oli vuoristoheimojen kylät vuorilla. Matka sinne kesti puolitoista tuntia. Perillä “kylät” paljastuivat lähinnä myyntikojuiksi, joissa turisteille kaupiteltiin jos jonkinlaista käsityötä. Heti kun astuin ulos autosta, pieni mutta vähän pelottava mummo veti minua kädestä ja tarjosi ostettavaksi piippua ja kun piippu ei kelvannut, käsikorua, sitten huivia. Pääsin pakenemaan vaivoin!

Näimme neljän eri heimon “kylät”, lähinnä siis myyntikojuja ja heimon naisia, jotka olivat pukeutuneet perinneasuihin. Heimot olivat akha, lahu, yao sekä ns. pitkäkaulaisten naisten (karenien) heimo. Viimeisimpien näkeminen herätti ehkä eniten ristiriitaisia tunteita. Pitkäkaula-karenit ovat paenneet Burman vainoja Thaimaahan, ja eivätkä pysty täällä harjoittamaan perinteisiä elinkeinojaan, niinpä he elävät lähinnä turismista. Väitetään jopa, että Thaimaan valtio kieltää heiltä kansalaisuuden, jotta he eivät voisi harjoittaa muita ammatteja Thaimaassa. Toisaalta, turismikylässä he voivat myydä itse tekemiään tuotteita ja saada rahaa myös kuvissa poseeraamisesta. Lisäksi varsinaisten kylien rauha on taattu, kun turistien huomio suunnataan tänne. Hetkittäin olomme oli joka tapauksessa erittäin kiusaantunut, kun ihmiset tuntuivat olevan näytillä meitä varten.

Pitkäkaula-karen-heimon naisten kaulaan aletaan pienestä saakka pinota messinkirenkaita, jotka ajan myötä saavat naisten kaulat näyttämään pitkiltä ja kaarevilta. Heidän oman legendansa mukaan tapa aloitettiin, kun tiikerit olivat hyökänneet ihmisten kimppuun ja raadelleet kauloja. Alussa renkaat olivat kultaisia. Nyt heimon kulta on hävinnyt, mutta kaarevasta kaulasta on tullut kauneusihanne. Käytännössä kaula ei renkaista veny, vaan rinta ja solisluut painuvat alaspäin. Eikä ihme, kokopitkä kaularengaspino saattaa painaa kahdeksan kiloa!

Ostin yhdeltä karen-naiselta huivin, ja pieneltä karen-tytöltä rannekorun. Sitten jatkoimme matkaa Mae Salongiin, jossa joimme teetä. Teen juomiselle juuri tässä kaupungissa oli hyvä syy, sillä siellä tuotetaan (paikallisten mukaan) Thaimaan parasta teetä, ns. oolong-teetä. Tee olikin varsin hyvän makuista. Mae Salongin pikkukaupungin asukkaat ovat pääosin Kiinasta, alunperin Kuomingtangin jäseniä, jotka pakenivat kommunisteja Thaimaahan. Kävimme myös viljelmillä ihmettelemässä teepensaita ennen kuin jatkoimme eteenpäin Kultaista kolmiota kohden.

Lounaspysähdyksen jälkeen saavuimme Golden Triangelille. Näköalapaikalta ihailimme kolmen valtion, Thaimaan, Burman ja Laosin rajakohtaa. Näimme kasinon ei-kenenkään-maalla, ja miten pitkähäntäveneet kaahailivat Mekongia pitkin. Kohta tutustuimme opium-museeon, jonka yksityiskohtainen näyttely opasti vaihe vaiheelta unikon viljelyyn, opiumin keräämiseen ja sen jalostamiseen. Samalla se muistutti seutukunnan opiumintuotantoperinteistä; sekin on ollut yksi vuoristolaisheimojen tulonlähteistä aikojen saatossa.

Paluumatkalla kävimme vielä 1300-vuotta vanhassa temppelissä, ja sitten köröttelimme takaisin Ben’s Guesthousia kohti. Kunnes auto sammahti tien laitaan. Konepelti pystyyn, ja kolme miestä ihmettelemään, mistä on kysymys (minä tyydyin kuvien ottamiseen). Jokin napautus osui oikeaseen kohtaan, ja moottori lähti taas käyntiin. Jonkin matkaa myöhemmin toistimme tilanteen, mutta lopulta pääsimme, pitkän päivän jälkeen, majapaikalle takaisin.

Oppaamme Q oli päivän aikana kutsunut meidät ystävänsä baariin samana iltana, joten ruokailtuamme Ben’sillä lähdimme kolmestaan (Nico kolmantena) hänen mukaansa. Ilta muodostui suht pitkäksi, sillä lopulta olimme paikallisessa discossa, jossa innokkaasti pistimme jalalla koreasti, olihan tämä ensimmäinen kerta lähes kolmeen kuukauteen kun olimme tanssimassa. Desibelirajoja ei taida täällä olla, ja olimme kaiuttimien vieressä, joten korvat soivat tinniä kun pötkähdimme vihdoin vuoteeseen.

Tulimme juuri kotiin khantoke-illalliselta. Kyseessä on Lanna-perinteitä noudattava ateria, joka tarjoillaan matalalla pyöreällä pöydällä maassa istuville ruokailijoille. Ruoka on perinteistä pohjoisthaimaalaista ruokaa: lihakastikkeita, friteerattua kanaa ja banaania, wokkikasviksia, sekä possunnahkaa(!). Ateriaan kuuluu musiikkia sekä tanssiesityksiä.

Ruoka oli hyvää, ja onnistuimme pääosin syömään sitä oikein, toisin sanoen mm. pyörittelimme tahmariisistä (sticky rise) palloja ja dippailimme kastikkeeseen. Ihan kaikkea emme hokanneet, joten mm. kaalinlehdet, joihin ruokaa olisi voinut myös kääriä, jäivät käyttämättä. Ruokailun taustalla orkesteri soitti thaimaalaista perinnemusiikkia.

Illan pääpaino oli kuitenkin tanssilla. Sitä näimme ensin “ravintolassa” (söimme paljaan taivaan alla) ja sen jälkeen erillisellä näyttämöllä. Oikeastaan vain yksi esitys oli sellainen, jollaiseksi perinteisesti thaitanssin ajattelen – naisia thai-perinneasuissa, sormien päässä kultaiset kynnenjatkeet. Sen lisäksi näimme eri heimojen parissa perinteisesti tanssittuja riittejä, jotka vaihtelivat suurestikin kulttuuripiiristä toiseen. Pohjoisten vuoristoheimojen tanssi ja laulu toi ajatukset jopa saamelaisiin; tanssiva laamapässi taas muistutti kiinalaista lohikäärmetanssia. Hetkittäin tuntui kuin olisi Kiasmassa katsellut nykytanssia! Hienoa nähdä jälleen uusia puolia Thaimaasta, vaikka turistitapahtuma olikin.

Sanat eivät kunnolla tanssia kuvaa, joten kuvia tästä illasta tulee taas nettiin – viikonlopun jälkeen. Huomenissa menemme bussilla Chiang Raihin ja viivymme siellä viikonlopun yli. Pohjoiseen päin mennään, pitää ottaa lämmintä mukaan!

Uusia kuvia pääosin Loy Krathongista galleriassa! Päivitin myös Google Mapsiin paikkoja joissa olemme käyneet. Google Mapsin vasemmalta voi klikata paikkaa ja sen jälkeen kartta vie 🙂

Nyt on tullut kaksi kuukautta täyteen, kun vuokrasimme skootterin. Suomessa ja Keski-Euroopassa ajaminen tuntuu lasten leikiltä tänne verrattuna. Thaimaassa on vasemman puolinen liikenne, johon tottuminen menee nopeasti.

Täällä on skootteri melkein jokaisella perheellä ja sillä ajetaan kaikkialle. Julkisen liikenteen käyttö tuntuu mahdottomalta, sillä bussilinjoja on hurjat viisi. Olemme kerran menneet bussilla ja senkin otimme aivan säkällä. Skoottereilla ajavat kaikki kynnelle kykenevät, mukaan lukien vanhemmat lapset. Kokonainen perhe (3-4hlö) yhden skootterin päällä ei ole harvinainen näky. Täällä asennetaan jopa lisäpenkkejä kuskin eteen, jotta nuoret lapset voivat seisoa/istua siinä. Autoja täällä on myös paljon, sillä osalle ihmisistä se on päätulonlähde. Lava-autoilla kuljetetaan ihmisiä (Songthaew -kimppataksi, katettu) ja erilaisia tavaroita (normaali lava). Rikkaiden/keskiluokkaisten trendinä tuntuu olevan hommata ylisuuri uusi lava-auto, jonka lavan sisälle ei mahdu kuin muutama ihminen istumaan. Ne tukkivat liikenteen ja saastuttavat aivan liikaa.

Sitten se liikennekulttuuri. Skoottereilla puikkelehditaan autojen välistä, niin liikennevaloissa kuin liikenteessä. Kaistan vaihdot on tehtävä hitaasti, sillä joku voi tulla auton takaa skootterilla kaasu pohjassa. Ihmiset käyttävät harvoin vilkkua, joka tuo oman lisäjännityksensä ajamiseen. Keskellä kaistaviivoja ajaminen on yleistä, jopa isommilla teillä. Jalankulkijana saa olla todella varovainen, mikäli ylittää katua. Vaikka risteyksessä olisikin erillinen valo jalankulkijoille, niin sillä ei tunnu olevan mitään vaikutusta thaimaalaisten ajoon. Yksi pitää paikkansa liikenteessä on risteyksien liikennevalot: ne kulkevat vastapäivään. Ajajasta katsottuna vasemmalta lähtevien jälkeen olet aina vuorossa. Täällä on myös joissain risteyksissä sekunttilaskuri, joka kertoo jäljellä olevan ajan valojen vaihtumiseen. Ja mikä uskomattominta, täällä kypärää käyttää ainoastaan 20% skootterikuskeista. Ymmärrän tämän täydellisesti thaimaalaisen näkökulmasta, koska täällä ei ole koskaan käytetty suuremmin kypärää. Mitä en ymmärrä on länsimaalaiset, jotka huristelavat ilman minkäänlaista pottaa tuhatta ja sataa.  Länsimaissa on kypärää pidetty päässä enemmän tai vähemmän kolmekymmentä vuotta ja sen pelastavat ominaisuudet tiedetään. Onko Thaimaassa erilaiset fysiikan lait kuin meillä? Kajuutta ei hajoa jos kalauttaa sen katuun? En viitsi kokeilla. Pidän kypärää.

Kokemattoman skootterikuskin ei kannata lähteä vuokraamaan menopeliä lyhyelle lomalleen, muuten sille voi tulla ikävä loppu. Jos ajat kolarin, niin suurella todennäköisyydellä olet syypää. Olet farang.

Viikonloppu menikin lähes kokonaan Loy Krathongin merkeissä. Perjantaina kävimme katselemessa ja kuuntelemassa tunnelmia kaupungilla. Koko keskusta oli liikettä täynnä, kun paperilyhtyjä lähetettiin ilmaan ja ihmiset heittelivät paukkupommeja ja ampuivat raketteja. Pahin ruuhka oli Ping-joen rannassa, joka perinteisesti on tapahtuman pääpaikka. Suomalaistyyppisiä turvamääräyksiä ei täällä joko ole tai niitä ei noudateta, ja meno oli sen mukainen. Raketti saattoi paukahtaa ihan korvan (tai jalan) juuressa. Ilotulituksista mieleemme tuli suomalainen uudenvuoden juhlistus, mutta tämä vain jatkui koko illan.

Lauantaina osallistuimme juhlintaan itsekin. Seurasimme juhlakulkuetta, joka kulki Thapae Gatelta Ping-joen rantaan ja jokirannassa ostimme yhden lyhdyn ja vapautimme sen ilmaan. Katselimme ilotulitusta ja lyhtyjä, jotka nousivat yötaivaalle. Jari osti ilotulitteita ja minä tähtisadetikkuja, joita illan mittaan sytyttelimme ja pamauttelimme. Minä laskin veteen yhden krathongin, banaanin lehdistä tehdyn kynttilälautan, tuomaan hyvää onnea. Tunnelma oli hieno, koko kaupunki tuntui osallistuvan juhlintaan!

Sunnuntaina tunnelma oli hieman jo rauhoittunut, mutta pauketta kuului vielä. Varsinainen pääkulkue oli vasta sunnuntai-iltana, ja isoimmat ja koristeellisimmat juhlalavat näimme siinä. Katselimme sitä aikamme ja lähdimme sitten kotiin; meidän osaltamme Loy Krathong oli koettu.

Ampu tulee! Jo parin viikon ajan on Chiang Maissa paukuteltu ilotulitteita ja paukkupommeja, joka päivä kiihtyvällä tahdilla. Pamaukset ovat saattaneet alkaa jo aamuvarhain ja viimeiset poksuvat yömyöhään. Parina viime päivänä meidänkin rauhallisella asuinalueellamme on paukuteltu yhtenään. Koiraparat haukkuvat ja vinkuvat naapurissa.

Syy möykkään on tämän viikonlopun Loy Krathong -festivaali.  Kyseinen tapahtuma pidetään aina thai-kalenterivuoden 12. kuukautena, täyden kuun aikaan. Silloin thaimaalaiset laskevat veteen pieniä kynttilälauttoja tai lähettävät ilmaan lyhtyjä, jotka ovat kuin pieniä kuumailmapalloja. Olemme jo usein nähneet noita lyhtyjä nousemassa korkeuksiin pimeällä taivaalla. Seremonian tarkoitus on karkoittaa paha onni ja tuoda hyvää tilalle.

Chiang Main keskustassa juhlat ovat ilmeisesti aika isot, kaupunki on yksi juhlan keskuspaikkoja.  Odotettavissa on kulkueita, ilotulituksia ja lisää paukkuja. Menemme ottamaan selvää!

Lisäsin kuvia galleriaan Koh Chang -kansioon. Tein myös uuden kansion Chiang Mai / Doi Inthanon -kuville.

Tällä viikolla turisteilimme kaksi kertaa. Tiistaina kävimme tutustumassa hyönteismuseeon, Chiang Mai Museum of World Insects. Laaja kokoelma oli ilmeisesti museon perustajan kokonaan itse keräämä, ja sisälsi öttisiä paitsi Thaimaasta myös Etelä-Amerikasta. Melkoisia sarvijaakkoja siellä olikin, jotkut kovakuoriaiset olivat varmaan kymmenen senttiä pitkiä. Eri hyttyslajien kokoelma (niitä oli satoja) ei varsinaisesti hätkähdyttänyt, mutta museo tarjosi hyvän tietopaketin malarian ja muiden tautien leviämisestä hyttysten kautta. Omaperäisessä museossa oli lisäksi museon perustajan itse maalaamia tauluja sekä elämänfilosofiaa kuvastavia lauseita. Ei ollenkaan kuiva museo!

Eilen uudistimme Doi Inthanon -retkemme, tällä kertaa auringon paisteessa. Olimme oppineet edellisestä kerrasta, että matka on pitkä ja pylly tulee puutumaan skootterin penkissä, joten pysähdyimme jo menomatkalla pidemmälle kahvitauolle. Tienvarsikahvilassa rock-klassikot raikasivat ja sandwich osoittautui kahdeksi pullaleipäsiivuksi, joiden välissa oli kylmähköä kanaa ja rutkasti majoneesia. Terveysruokaa, jep. Pysähdyimme myös tankkaamaan vähän ennen nousun alkua, ja täytimme samalla 1,5 litran muovipullon bensalla. Ettei jouduttaisi kääntymään kesken matkan takaisin, kuten viimeksi!

Nyt kun sekä skootteri että meidät oli ruokittu, pääsimme helpohkosti Doi Inthanonin huipulle saakka. Yhdessä jyrkässä mäessä joudun jalkapatikkaan (kävelin reppu selässä ylämäkeen ja Jari ajoi ilman kantamuksia skootterilla vieressä :), mutta muuten pyörä kantoi meidät ylös asti. Maisemat huipulta olivat vertaansa vailla, eikä ihme, olimmehan Thaimaan korkeimmalla kohdalla. Maisemaa tosin pimensi Princess Sirindhorn Neutron Monitor -asema, joka oli ympäröity piikkilangalla. Huipulla oli myös pieni observatorio sekä ravintola-kahvila. Kahvilan pihalla jouduimme poseeraamaan thai-turisteille; kaksi eri tätiä istahti vuorotellen minun viereeni penkille, otti tiukasti vyötäröltä kiinni ja sitten hymyilimme heidän kameralleen. Hämmentävää! Ihmettelimme ylhäällä muutaman tovin, ja kävelimme pienen kierroksen opastetulla polulla metsässä. Sitten olikin aika palata takaisin päin. Kävimme paluumatkalla syömässä luonnonpuiston opastuskeskuksen ravintolassa, jossa Jari sai tähän asti tulisinta kastiketta; se vaikutti koostuvan pelkästään chileistä.

Doi Inthanon -reissu oli muuten onnistunut, mutta pieni harmin vire tulee aina, kun joudumme maksamaan jostain paljon enemmän vain siksi, että olemme ulkomaalaisia. Luonnonpuistomaksu ulkomaalaisille on  400 bahtia, kun taas paikallisille se on 40 bahtia. Tiettyyn rajaan saakka ymmärrän sen, että turisteilla on varaa maksaa enemmän kuin paikallisilla ja he usein maksavatkin nurisematta, koska kyseessä on mahdollisesti ainutkertainen kokemus. Rahat myös käytetään (ainakin virallisesti) puistosta huolehtimiseen, joten tarkoitus on hyvä. Mutta kymmenkertainen hinta on aika paljon, eikä ryöstetyksi tulemisen tunnetta voi välttää. Lisäksi suomalaisena tuntuu nurinkuriselta, että luontoon pääsystä pitää maksaa vajaa kymmenen euroa kerralta; kannattaa miettiä, onko kohde sen arvoinen. Kyllä jokamiehenoikeutta osaa nyt arvostaa!

Täälläpäin silmälasit ovat todella halpoja ja päätimme jo ennen reissua, että ostamme Thaimaasta uudet kakkulat. Chiang Maissa on silmälasiliikkeitä riittävästi, joten niiden löytäminen ei tuottaisi ongelmia. Lähdimme Thapae Roadin ympäristöön katselemaan liikkeitä, joita oli suositeltu Thaiklupin forumilla.

Astelimme Top Charoen nimiseen liikkeeseen ja siellä odottikin jo komppaniallinen myyjiä valmiina palvelemaan meitä. Saimme myös juotavaksemme mehua, kun katselimme ja sovittelimme eri vaihtoehtoja. Sanoimme, että palaamme asiaan seuraavana päivänä ja marssimme viereiseen Beautiful Optic silmälasikauppaan. Ylläri ylläri, saimme sielläkin mehua juodaksemme. Myyjiä oli vähintäänkin sama liioiteltu määrä, kuin edellisessä liikkeessä. Merja bongasi sieltä hyvä silmälasit ja kävi näöntarkastuksessa. Päätimme kuitenkin ottaa hieman asioista selvää ja tulla seuraavana päivänä uudestaan. Eniten minua epäilytti näöntarkastuksen menetelmä.

Palasimme seuraavana päivänä ensin Beautiful Opticiin. Merja tilasi silmälasit ja marssimme viereiseen Top Charoeniin, koska en löytänyt sopivia edellisestä liikkeestä. Löysin Top Charoenilta  hyvät silmälasit sekä aurinkolasit vahvuuksilla! Merjan lasien tekeminen kesti reilun tunnin ja minun pari tuntia! Todella nopeaa toimintaa ja tulos on erittäin hyvä. Merjan lasit tulivat maksamaan 2750bahtia, eli 57€. Minun ostokseni maksoivat yhteensä 8020bahtia, eli 165€. Kummatkin saimme todella isot alennukset jo halvoista ovh hinnoista. Minä sain vielä kaksi todella rumaa takkia kaupanpäälisiksi. Täällä on jonkin verran kodittomia, joten annamme luultavasti ne heille. Nämä ihmiset ovat viluissan jo +20 asteessa.

ps. Näimme skootterilla ajaessamme, kun paikallinen päristeli paksu pipo, toppatakki ja hanskat kädessä. Ihan muuten hyvä, mutta lämmintä oli hieman yli +20 iltasella. 😀

Viimeisen viikon Koh Changilla vietimme rannalla maaten ja hieman töitä tehden. Penny’s Bungalow osoittaui hyväksi ja rauhalliseksi paikaksi, vaikka sen oma ranta ei häikäyssytkään valkoisella hiekalla. Yhden yön hinta oli 1200bathtia – 10% (22€ yö). Hintaa kului hyvä aamupala ja päivittäinen siivous ja pyyhkeiden vaihto.

Torstaina kävimme paikallisessa matkatoimistossa kyselemässä lippuja takaisin Bangkokkiin ja sekä snorklausreissulle. Lautta- ja bussilippu maksoivat 350bahtia/hlö(7€). Päivän snorklaus maksoi 600bahtia/hlö(12€).

Perjataina aamulla snorklausfirman auto tuli hakemaan meidät ja matka kohti koralleja alkoi. Innostuineita snorklaajia oli toistakymmentä. Saimme lainaan maskin, snorkkelin ja pelastusliivit. Ensimmäinen saari, jossa kävimme oli todella tuulisessa paikassa, mutta rannemmassa oli jo mukava katsella meren elämää. Muut olivat rauhallisia saaria ja oli mukava vaan lillua ja ihmetellä. Näimme paljon erilaisia värikkäitä kaloja, merisiilejä, -sieniä sekä koralleja. Yhteensä kävimme neljällä saarella katselemassa ja kokemus oli todella mahtava. Hintaan sisältyi 2 x ruoka, juomavesi, kahvi sekä kuljetus edes takaisin hotellille. Meillä oli myös “risteilyemäntä”, joka hoiti tarjoilun. Täti taisi olla oikeasti setä, mutta ei se snorklausta haitannut 😀

Lauantaina lähdimme ensin lautalla kohti mannerta josta lähtisi meidän bussi Bangkokkiin. Bussi oli kohtuullisen uusi, mutta sistus oli täysin kirkkaan punainen lattiasta kattoon. Aivan karmea. Valtion bussissa tullessa saarelle saimme vettä ja pientä purtavaa, mutta tällä V.I.P -bussilla emme saanut muutakun hajapaikat istumaan. Vauhti oli kovaa, mutta aivan Bangkokin laitamilla teimme yhden käsittämättömän pysähdyksen. Ilmeisesti firmalla oli sopimus paikan kanssa, että tuokaa tauolle tähän. Ruoka oli kallista ja matkaa Bangkokin keskustaan enää yksi tunti. Tästä lähtien käytämme aina valtion busseja.

Otimme keskustasta Khao San roadilta taksin juna-asemalle. Matkaa oli 10km ja aikaa meni yli tunti. Bangkokissa ei ole ruuhtia, ne on jumituksia. Kannattaa pitää mielessä aamuisin ja iltäpäivisin. Taksikuski vei meidät aseman vieressä olevalle nk. T.A.T(Tourism Authority of Thailand) -toimistolle, että ostaisimme sieltä liput junaan. Ensinnäkin Thaimassa ei ole yhtään ainutta T.A.T -toimistoa vaan kaikilla matkatoimistoilla pitää olla T.A.T -lisenssi. Totta kai Chiang Main juna oli täynnä, kun kysyimme sisältä innokkaasti kadulle juosseelta myyjältä. Ilmeisesti olisivat myyneet meille jotain hotellia tms. Tämä tilanne on jo tuttu Intiasta saakka, joten rinkka selkään ja rautatieasemalta kysymään. Seuraavassa junassa oli 144 2. luokan istumapaikkaa vapaana. Olipa yllätys, että siellä olikin tilaa 😀 Nukkumapaikkoja yöjunaan emme saaneet, mutta eipä tuo haitannut mitään.

Lipun ostaminen oli yhtä helppoa, kun Suomessa ja junakin löytyi helposti. Hintaa yhdellä lipulla oli 611 bahtia (reilu 12€). Toista se oli Intiassa (Intian entryistä löytyy selvitystä). Kävimme samalla ruokailemassa ja kuulimme kuninkaan laulun karaokeversiona 7-8 kertaa. Odotushallissa oli iso lava, jossa ihmiset hoilasivat tätä kaameeta luritusta (tätä muuten ei saa sanoa täällä ääneen). Meno oli, kuin Kellopeliappelsiinin aivopesussa. Uskomatonta.

Istuimme junaan ja ensimmäisenä meille annettiin viltit. Juna lähti liikkeelle ja nyt meille tuotiin pääruokaa sekä jälkiruokaa! Eihän me tällaista tiedetty ja olimme juuri syöneet. Saimme yöllä nukuttua kohtuullisen hyvin ja aamulla puoli kuuden aikaan tarjoiltiin aamupalaa. Matka kesti 12 tuntia ja nyt olemme turvallisesti takaisin Chiang Maissa.

Kuvia tulossa hieman myöhemmin…