Lensimme Brunein pääkaupunkiin Bandar Seri Begawaniin lauantaiaamuna Royal Brunei Airlinesilla. Air Asian lentojen jälkeen oli mukavaa laittaa rinkka check inistä läpi murehtimatta kiloja ja napata se päivän Brunei Times koneessa luettavaksi. Ennen kuin pääsimme lähtemään, koneen screeniltä luettiin islamilainen rukous jotta matka sujuisi hyvin. Ja hyvinhän se sujuikin, sekä nopeasti: lähes heti nousun jälkeen aloimme laskeutua, vähän kuin olisi lentänyt Turusta tai Tampereelta Helsinkiin. Kentällä virkailijat olivat tietoisia, että suomalaiset eivät tarvitse viisumia tullakseen maahan ja pääsimme astumaan Brunein kamaralle. Bussilla kaupunkiin ja majapaikkaamme K. H. Soon Resthouseen. Resthousessa taisi olla tilaa tai toisaalta pula kahden hengen huoneista, sillä saimme koulumajoitusta muistuttavan vähintään neljän hengen huoneen omaan käyttöömme. Huoneen hinta oli yöltä 39 Brunein dollaria eli noin 20 euroa yö.

Hostellissa levähdettyämme ryntäsimme katselemaan kaupunkia. Ensinnä suunnistimme kaupungin tunnetuimpaan nähtävyyteen, Sultan Omar Ali Saifuddin moskeijaan. Olin pukeutunut pitkiin housuihin, pitkähihaiseen paitaan ja ottanut mukaani huivin hiusten peittämistä varten, mutta meille molemmille ojennettiinkin maahan asti ulottuva musta kaapu, joka meidän piti pukea yllemme. Narikkasetä näytti, että saamme katsella moskeijaa tämän maton alueelta. Matto oli noin 1.5m x 2m pinta-alaltaan, joten aika rajattu oli alueemme. Setä varmisti vielä, että onko Jari minun mieheni ja kysyi Jarilta, olenko hänen vaimonsa. Juu, juu, nyökytimme kiivasti. Katselimme moskeijaa muutaman minuutin, jonka jälkeen palautimme kaavut setälle ja lähdimme ulos.

Seuraava kohteemme oli Royal Regalia -museo, jossa esiteltiin kuninkaallisia seremonioita, tärkeimpänä nykyisen sulttaanin kruunajaiset (you know, THE sulttaani, joka tienaa miljoonia päivässä). Heti aulassa olivatkin isot, kullatut ja mahtipontiset, kärryt, jolla sulttaania on vedetty seremonioissa – miesvoimin. Sisemmällä olivat toiset, vielä isommat ja mahtipontisemmat kärryt, jonka vetämiseen oli tarvittu kymmenittäin univormupukuisia miehiä. Kiersimme koko näyttelyn, osittain sen takia että olimme opaskirjasta lukeneet kultaisesta käsivarren muotoisesta tuesta, joka sulttaanilla oli kruunajaisten aikana. Siinä sulttaani voi lepuuttaa leukaa, jos tulee väsy kesken kaiken. Valitettavasti kultaista kättä ei löytynyt (kysyttäessä ilmeni, ettei sitä enää ollut museossa) mutta näimme huomattavan määrän muita prameita esineitä, sekä seremoniaa varten että ulkovaltojen lahjoja maalle.

Illalla ihmettelimme Bandar Seri Begawanin lauantai-illan menoa – jota ei ollut. Baareja ei maassa luonnollisesti ole, ainakaan laillisesti; koko maassa ei saa myydä alkoholia. Turistit saavat tosin tuoda pienen määrän juomaksia mukanaan, mutta ne täytyy kuluttaa melko huomaamattomasti, esimerkiksi hotellihuoneessa. Lieneekö asialla vaikutusta siihen, että ainakaan aivan ydinkeskustassa ei ollut kertakaikkiaan mitään tekemistä illalla. Yhdelle kadulle oli pystytetty iltatori, mutta sielläkin käveleksi yhteensä viisi ihmistä eikä myyjiä ollut juuri sen enempää. Yritimme löytää elokuvateattereita, mutta ilmeisesti ne ovat siirtyneet ostoskeskuksiin kauemmaksi keskustasta. Lopulta ostimme Iron Man -DVD:n ja katselimme sen läppäriltä hostellilla. Laatu oli eri jänskä, koska elokuva oli näppärästi kuvattu valkokankaalta videokameralla ja välillä kankaan edestä kulki ihmisiä popkornit kädessä. Näyttelijät puhkesivat välillä puhumaan ranskaa tai espanjaa englannin sijasta – eikä se kuulunut elokuvan juoneen. Hintaa elokuvalla oli kolme dollaria (1,5 euroa), joten emme jääneet sen kummemmin harmittelemaan asiaa.