Sunnuntaina herasimme jalleen aikaisin (argh) ja suuntasimme Semenggohin orankikeskukseen. Keskuksen tehtavana on kouluttaa vankeina olleita tai muutoin ihmisen kohtelusta karsineita orankeja takaisin luontoon. Samalla keskus tutkii orankien kayttaytymista ja elintapoja ja kouluttaa uusia tutkijoita. Otuksia voi kayda katsomassa keskuksessa ruokinta-aikaan, jolloin ne kutsutaan metsasta keskukseen herkuttelemaan hedelmilla.

Karttamme, jossa oli myos bussiaikataulut, vaitti ettei Semenggohiin mene busseja ennen kymmenta. Orankien aamuruokinta oli jo puoli yhdeksan aikaan, joten otimme hyvissa ajoin taksin varttia vaille kahdeksan. Tai niin luulimme. Olimme keskuksen porteilla 8:20 ja maksoimme taksille, joka kaasutti tiehensa valittomasti. Lipunmyyja kertoi iloisesti, etta jatkakaa tuohon suuntaan, matkaa on viela 15-20 minuuttia. Autollakin sinne paasi. Ravasimme puolijuoksua ruokintapaikkaa kohti kun muut turistit ajoivat rauhassa takseillaan ohitse. Korpesi.

Korpeaminen loppui kuitenkin valittomasti kun paasimme ruokintapaikalle. Samaan aikaan kuin me, paikalle tulivat orangit metsasta. Oksat ja puiden latvuksen heiluvat heidan tulonsa merkiksi. Ehdittiin juuri oikeaan aikaan!

Ensinna paikalle tuli ydinperhe: pikkuoranki, aitioranki ja valtavan julmea isukkioranki. Pikkuinen pyori kuperkeikoilla eteenpain nurmikolla edeten aitinsa kanssa etummaisena, samalla kun isukki piti perassa huolta ettei uhkatekijoita nay. Koko ajan kun tama perhe oli ruokintapaikalla, isaoranki, nimeltansa Richie, pysytteli lahettyvilla. Paikalle tuli myos muita yksittaisia orankeja, mutta tama porukka oli selvasti yksi yksikko. Orangit kulkivat keskuksen ylle viritetyilla vaijereilla ja laskeutuivat syomakatosten paalle hakemaan hedelmia. Yksi orangeista naytti ihmisille, miten kookospahkina avataan. Siita vaan kuorta vahan pois ja pari navakkaa iskua puunrunkoon, voila.

Ihastelimme orankeja noin tunnin verran, sitten ne alkoivat palaamaan metsaan. Me palasimme kaupunkiin, minibussilla jonka jaoimme turistityton kanssa.

Paukkasimme minivanilla suoraan Sarawak-museoon. Museo oli oikeastaan kokoelma museoita, joista kavimme ainoastaan etnografisessa museossa, jossa nakyi olevan myos paikallista elaimistoa paperimassasta muovailtuna. Ylakerran etnografinen osuus luonnollisesti esitteli Sarawakin heimoja. Erityisen mielenkiintoisia olivat heimojen tekemat naamiot ja toteemipatsaat, samoin kuin puhallusputket.

Puristimme viela kaynnin marketilla seka kauppakadulla. Olimme myos menossa kissamuseoon, mutta ilmeni, etta sinne olisi pitanyt menna bussilla keskustasta, joten jatimme sen valiin. Paatimme palata hotellille lepaamaan, edellinen paiva oli viela muistona jalkalihaksissa.