Perjantaina suuntasimme Chiang Raihin, kuten suunnitelma oli. Chiang Main linja-autoasemalla seuraavan lähtevän bussin lippu maksoi enemmän kuin olimme odottaneet, 260 bahtia (5,3 €) per nenä, mutta otimme sen silti. Sitä seuraava olisi ollut 100 bahtia, mutta lähti 45 minuuttia myöhemmin ja matka olisi kestänyt tunnin pidempään. Linja-automme oli kyllä joka bahtin arvoinen! Bussissa oli leveät nahkapenkit, joiden selkänojan sai laskettua melkein vaakatasoon. Jalkatilaa oli hulppeasti. Design oli ehkä kahdenkymmenen vuoden takaa, mutta tuntui kuin olisimme olleet 80-luvun alun lentokoneessa business-luokassa. Matkan alettua matkaemäntä jakoi matkustajille vesipullot ja keksejä – jokaiselle oman täysinäisen 20 kpl:n pakkauksen. Mutustelimme kolmituntisen matkan aikana keksejä ja katselimme thaiksi dubattua Teräsmies-elokuvaa katosta lasketuilta tv-ruuduilta.

Chiang Raissa heti bussiasemalla tuli nuori mies ehdottelemaan majapaikkaa. Hän sanoi olevansa Ben’s Guesthousesta, ja koska muistimme paikkaa kehutun Mondon matkaoppaassamme, lähdimme hänen huikkaamaansa kyytiin. Majatalo oli hieman kauempana keskustasta, mutta vaikutti rauhalliselta ja asiakaspalvelu oli ystävällistä sekä kielitaitoista. Otimme huoneen, 350 bahtia per yö, ja saman tien varasimme opastetun kierroksen lähiseuduille, koska Ben’s järjesti niitäkin. Asiat olivat järjestyneet yllättävän suit sait ja lähdimme syömään.

Löysimme Sawatdee-ravintolan (montakohan sen nimistä ravintolaa ym Thaimaassa on yhteensä…) Night Bazaarin ja ruokatorin vierestä. Sieltä katselimme torin iltashow’ta ja nautimme hyvästä ruoasta. Paluumatkalla tarkastimme iltabazaarin tarjontaa ja pysähdyimme paikallisten baarialueella. Noin kymmenen baarin keskittymä oli täynnä thainuoria olutpulloineen, eri rokkibiisit pauhasivat täysillä vierivieressä olevissa juottoloissa. Kuka vielä väitti, ettei Chiang Raissa ole yöelämää! Joimme siellä tähän saakka halvimmat oluet, 39 bahtia (80 centtiä) per 0.64-litran pullo, ja sitten nukkumaan.

Aamulla hämmästyimme hieman, kun kiertoajelumme opas tarjoili meille aamupalaa. No, mukava että on monipuolista työtä. Aamupalamme jälkeen hän, nimeltään yksinkertaisesti Q, vaihtoi pusakan päälleen ja lähdimme jeeppikierrokselle. Samasta paikasta kierrokselle lähti myös saksalainen Nico.

Ensimmäinen kohteemme oli vuoristoheimojen kylät vuorilla. Matka sinne kesti puolitoista tuntia. Perillä “kylät” paljastuivat lähinnä myyntikojuiksi, joissa turisteille kaupiteltiin jos jonkinlaista käsityötä. Heti kun astuin ulos autosta, pieni mutta vähän pelottava mummo veti minua kädestä ja tarjosi ostettavaksi piippua ja kun piippu ei kelvannut, käsikorua, sitten huivia. Pääsin pakenemaan vaivoin!

Näimme neljän eri heimon “kylät”, lähinnä siis myyntikojuja ja heimon naisia, jotka olivat pukeutuneet perinneasuihin. Heimot olivat akha, lahu, yao sekä ns. pitkäkaulaisten naisten (karenien) heimo. Viimeisimpien näkeminen herätti ehkä eniten ristiriitaisia tunteita. Pitkäkaula-karenit ovat paenneet Burman vainoja Thaimaahan, ja eivätkä pysty täällä harjoittamaan perinteisiä elinkeinojaan, niinpä he elävät lähinnä turismista. Väitetään jopa, että Thaimaan valtio kieltää heiltä kansalaisuuden, jotta he eivät voisi harjoittaa muita ammatteja Thaimaassa. Toisaalta, turismikylässä he voivat myydä itse tekemiään tuotteita ja saada rahaa myös kuvissa poseeraamisesta. Lisäksi varsinaisten kylien rauha on taattu, kun turistien huomio suunnataan tänne. Hetkittäin olomme oli joka tapauksessa erittäin kiusaantunut, kun ihmiset tuntuivat olevan näytillä meitä varten.

Pitkäkaula-karen-heimon naisten kaulaan aletaan pienestä saakka pinota messinkirenkaita, jotka ajan myötä saavat naisten kaulat näyttämään pitkiltä ja kaarevilta. Heidän oman legendansa mukaan tapa aloitettiin, kun tiikerit olivat hyökänneet ihmisten kimppuun ja raadelleet kauloja. Alussa renkaat olivat kultaisia. Nyt heimon kulta on hävinnyt, mutta kaarevasta kaulasta on tullut kauneusihanne. Käytännössä kaula ei renkaista veny, vaan rinta ja solisluut painuvat alaspäin. Eikä ihme, kokopitkä kaularengaspino saattaa painaa kahdeksan kiloa!

Ostin yhdeltä karen-naiselta huivin, ja pieneltä karen-tytöltä rannekorun. Sitten jatkoimme matkaa Mae Salongiin, jossa joimme teetä. Teen juomiselle juuri tässä kaupungissa oli hyvä syy, sillä siellä tuotetaan (paikallisten mukaan) Thaimaan parasta teetä, ns. oolong-teetä. Tee olikin varsin hyvän makuista. Mae Salongin pikkukaupungin asukkaat ovat pääosin Kiinasta, alunperin Kuomingtangin jäseniä, jotka pakenivat kommunisteja Thaimaahan. Kävimme myös viljelmillä ihmettelemässä teepensaita ennen kuin jatkoimme eteenpäin Kultaista kolmiota kohden.

Lounaspysähdyksen jälkeen saavuimme Golden Triangelille. Näköalapaikalta ihailimme kolmen valtion, Thaimaan, Burman ja Laosin rajakohtaa. Näimme kasinon ei-kenenkään-maalla, ja miten pitkähäntäveneet kaahailivat Mekongia pitkin. Kohta tutustuimme opium-museeon, jonka yksityiskohtainen näyttely opasti vaihe vaiheelta unikon viljelyyn, opiumin keräämiseen ja sen jalostamiseen. Samalla se muistutti seutukunnan opiumintuotantoperinteistä; sekin on ollut yksi vuoristolaisheimojen tulonlähteistä aikojen saatossa.

Paluumatkalla kävimme vielä 1300-vuotta vanhassa temppelissä, ja sitten köröttelimme takaisin Ben’s Guesthousia kohti. Kunnes auto sammahti tien laitaan. Konepelti pystyyn, ja kolme miestä ihmettelemään, mistä on kysymys (minä tyydyin kuvien ottamiseen). Jokin napautus osui oikeaseen kohtaan, ja moottori lähti taas käyntiin. Jonkin matkaa myöhemmin toistimme tilanteen, mutta lopulta pääsimme, pitkän päivän jälkeen, majapaikalle takaisin.

Oppaamme Q oli päivän aikana kutsunut meidät ystävänsä baariin samana iltana, joten ruokailtuamme Ben’sillä lähdimme kolmestaan (Nico kolmantena) hänen mukaansa. Ilta muodostui suht pitkäksi, sillä lopulta olimme paikallisessa discossa, jossa innokkaasti pistimme jalalla koreasti, olihan tämä ensimmäinen kerta lähes kolmeen kuukauteen kun olimme tanssimassa. Desibelirajoja ei taida täällä olla, ja olimme kaiuttimien vieressä, joten korvat soivat tinniä kun pötkähdimme vihdoin vuoteeseen.