Tällä viikolla turisteilimme kaksi kertaa. Tiistaina kävimme tutustumassa hyönteismuseeon, Chiang Mai Museum of World Insects. Laaja kokoelma oli ilmeisesti museon perustajan kokonaan itse keräämä, ja sisälsi öttisiä paitsi Thaimaasta myös Etelä-Amerikasta. Melkoisia sarvijaakkoja siellä olikin, jotkut kovakuoriaiset olivat varmaan kymmenen senttiä pitkiä. Eri hyttyslajien kokoelma (niitä oli satoja) ei varsinaisesti hätkähdyttänyt, mutta museo tarjosi hyvän tietopaketin malarian ja muiden tautien leviämisestä hyttysten kautta. Omaperäisessä museossa oli lisäksi museon perustajan itse maalaamia tauluja sekä elämänfilosofiaa kuvastavia lauseita. Ei ollenkaan kuiva museo!

Eilen uudistimme Doi Inthanon -retkemme, tällä kertaa auringon paisteessa. Olimme oppineet edellisestä kerrasta, että matka on pitkä ja pylly tulee puutumaan skootterin penkissä, joten pysähdyimme jo menomatkalla pidemmälle kahvitauolle. Tienvarsikahvilassa rock-klassikot raikasivat ja sandwich osoittautui kahdeksi pullaleipäsiivuksi, joiden välissa oli kylmähköä kanaa ja rutkasti majoneesia. Terveysruokaa, jep. Pysähdyimme myös tankkaamaan vähän ennen nousun alkua, ja täytimme samalla 1,5 litran muovipullon bensalla. Ettei jouduttaisi kääntymään kesken matkan takaisin, kuten viimeksi!

Nyt kun sekä skootteri että meidät oli ruokittu, pääsimme helpohkosti Doi Inthanonin huipulle saakka. Yhdessä jyrkässä mäessä joudun jalkapatikkaan (kävelin reppu selässä ylämäkeen ja Jari ajoi ilman kantamuksia skootterilla vieressä :), mutta muuten pyörä kantoi meidät ylös asti. Maisemat huipulta olivat vertaansa vailla, eikä ihme, olimmehan Thaimaan korkeimmalla kohdalla. Maisemaa tosin pimensi Princess Sirindhorn Neutron Monitor -asema, joka oli ympäröity piikkilangalla. Huipulla oli myös pieni observatorio sekä ravintola-kahvila. Kahvilan pihalla jouduimme poseeraamaan thai-turisteille; kaksi eri tätiä istahti vuorotellen minun viereeni penkille, otti tiukasti vyötäröltä kiinni ja sitten hymyilimme heidän kameralleen. Hämmentävää! Ihmettelimme ylhäällä muutaman tovin, ja kävelimme pienen kierroksen opastetulla polulla metsässä. Sitten olikin aika palata takaisin päin. Kävimme paluumatkalla syömässä luonnonpuiston opastuskeskuksen ravintolassa, jossa Jari sai tähän asti tulisinta kastiketta; se vaikutti koostuvan pelkästään chileistä.

Doi Inthanon -reissu oli muuten onnistunut, mutta pieni harmin vire tulee aina, kun joudumme maksamaan jostain paljon enemmän vain siksi, että olemme ulkomaalaisia. Luonnonpuistomaksu ulkomaalaisille on  400 bahtia, kun taas paikallisille se on 40 bahtia. Tiettyyn rajaan saakka ymmärrän sen, että turisteilla on varaa maksaa enemmän kuin paikallisilla ja he usein maksavatkin nurisematta, koska kyseessä on mahdollisesti ainutkertainen kokemus. Rahat myös käytetään (ainakin virallisesti) puistosta huolehtimiseen, joten tarkoitus on hyvä. Mutta kymmenkertainen hinta on aika paljon, eikä ryöstetyksi tulemisen tunnetta voi välttää. Lisäksi suomalaisena tuntuu nurinkuriselta, että luontoon pääsystä pitää maksaa vajaa kymmenen euroa kerralta; kannattaa miettiä, onko kohde sen arvoinen. Kyllä jokamiehenoikeutta osaa nyt arvostaa!